Herään virkeänä ilman herätyskelloa. Kello on 5:30, ja talo on vielä hiljainen. Keitän kahvin, istun hetkeksi alas ja hengitän syvään. Aamu alkaa rauhallisesti, kuten aina. Avaan tietokoneen ja suunnittelen päivän tärkeimmät tehtävät.

Koira venyttelee makuualustallaan ja nousee rauhallisesti, tietäen, että lenkki kuuluu aamurutiiniin.

Puoli seitsemältä suuntaan ulos aamuharjoitukseen. Triathlon-treenit etenevät suunnitelmien mukaan, aamulla vuorossa on kevyt juoksu. Kroppa tuntuu hyvältä, ja mieli on kirkas.

Kun palaan kotiin, lapset ovat juuri heräilemässä. Kaksi on jo itsenäisesti aamutoimissaan ja erityislapseni katsoo minua hymyillen. Puolisoni keittää kahvia, ja istumme yhdessä alas hetkeksi, vaihdamme kuulumiset ja käymme läpi päivän aikataulut. Aamupalahetki sujuu ilman kiirettä, ja lapset lähtevät kouluun hymy huulillaan.

Työpäivä alkaa Ahjo Training Centerillä, jossa vedän tehokkaan suunnittelupalaverin. Kaikki tietävät tehtävänsä, asiat rullaavat ja treenit pyörivät ilman ongelmia. Sieltä siirryn Fighter Mindsetin pariin. Kirjoitan uutiskirjettä, nauhoitan podcastia ja vastaan asiakkaiden kysymyksiin. Hommat soljuvat kuin itsestään ja päivän päätteeksi voin todeta, että liiketoiminnot kehittyvät juuri niin kuin haluan.

Iltapäivällä otan hetken omaa aikaa ja käyn uimassa. Tunnen veden viileyden, hengitys kulkee rytmissä, ja pää tyhjenee turhasta.

Illalla palaan kotiin. Lapset tekevät läksyjä, ja puolisoni on valmistanut illallisen. Istumme yhdessä pöytään, keskustelemme päivän tapahtumista ja nauramme. Kukaan ei valita, ketään ei tarvitse patistaa syömään. Kaikki sujuu täydellisesti.

Lapset menevät nukkumaan ilman vastalauseita. Puolisoni ja minä istumme vielä hetkeksi alas, juomme teetä ja vietämme laatuaikaa. Koko päivä on ollut hallittu, tasapainoinen ja kaikin puolin onnistunut.

Kaikki on täydellistä.

Uskoitko tuohon?

En minäkään.

Todellisuudessa herään väsyneenä, koska joku lapsista on yöllä herättänyt minut. Koira odottaa lenkille pääsyä jo ennen kuin olen saanut silmäni kunnolla auki. En ehdi juoda kahvia rauhassa, koska erityislapseni tarvitsee apua aamutoimissa. Aamutreeni siirtyy myöhemmäksi, koska yksi lapsista ei löydä reppuaan ja toinen ei löydä vaatteitaan. Lähtiessä unohdan eväät ja kahvit kaatuvat keittiön pöydälle.

Työpäivän aikana moni projekti kasaantuu taas päällekkäin. Ahjolla pitää järjestää vetäjätuurauksia ja verkkokurssin alustassa on teknisiä ongelmia. Päivä menee soveltaessa, aikataulut muuttuvat, ja päivän päätteeksi listalla on enemmän tekemättömiä asioita kuin aamulla.

Kun illalla istun ruokapöytään, yksi lapsista kiukuttelee ja toinen ei halua syödä.

Sitten joku pudottaa vesilasin pöydälle.

Silti, kaiken kaaoksen keskellä, yksi lapsi kertoo päivän aikana tapahtuneesta jutusta. Toinen nojaa ohimennen olkapäähän. Puolison kanssa vilkaistaan toisiimme ja hymyillään. Selvittiin taas yhdestä päivästä.

Ja tämä. Tämä on isyyttä. Ei täydellisyys, vaan mukana oleminen.

Unohda mukavuus – isyys on loputonta liikettä ja jatkuvaa valmiustilaa

Olen huomannut, että jokainen mukava asento on tilapäinen. Heti kun istun alas, joku tarvitsee jotain. Yksi huutaa keittiöstä, toinen ei löydä puhelintaan ja koira tuijottaa oven suuntaan. Se tietää, että lenkki kuuluu ohjelmaan.

Mutta yksi lapsistani ei huuda eikä etsi kadonneita tavaroita. Hän ei puhu lainkaan. Hän tarvitsee apua lähes kaikessa – pukemisessa, syömisessä, liikkumisessa. Hänen ilmeensä, eleensä ja äänensä kertovat enemmän kuin sanat, mutta vain jos osaan kuunnella oikein. Hänen kohdallaan isyys on vielä enemmän mukana olemista, ennakoimista ja jatkuvaa valmiustilaa.

Tässä muutama asia, joita en täysin ymmärtänyt ennen isäksi tulemista:

• Mukava asento ei ole pysyvä tila. Aina joku tarvitsee jotain juuri silloin, kun vihdoin rentoudut.
• Omaa aikaa? Mikä se on? Henkilökohtainen tila katoaa, ja välillä edes vessakäynti ei ole yksityinen hetki.
• Parisuhde? Odota hetki. Kun lapset vievät kaiken ajan ja energian, kahdenkeskiset hetket jäävät helposti taka-alalle.
• Uni on luksusta. Vauva-aikana se on pätkissä, myöhemmin se keskeytyy milloin mistäkin syystä.
• Isä on painivastustaja. He roikkuvat, kiipeilevät ja painautuvat kiinni aina kun mahdollista.
• Mikrodraamat – loputon virta. Kynä katosi, sukat tuntuvat oudolta, joku sai isomman palan leipää. Kaikki on yhtä kriisiä.
• Se, mitä ei voi saada, on juuri se, mitä halutaan. Jokainen kielletty asia muuttuu vastustamattomaksi.
• Hermot on pidettävä. kurissa. Jokainen päivä testaa, kuinka pitkälle kärsivällisyys venyy.
• Nopeus ei kuulu lasten sanavarastoon. Kengän laittaminen jalkaan voi kestää 10 minuuttia – per jalka.
• Isyys muuttaa sinua enemmän kuin osasit kuvitella. Se haastaa ja uuvuttaa, mutta samalla tekee kaikesta merkityksellistä.

Ennen isyyttä ajattelin, että osaan hallita aikaani. Olin järjestelmällinen, tehokas ja määrätietoinen. Isänä en ole aikani herra. Olen osa kaoottista järjestelmää, jossa aikataulut ovat ohjeellisia ja suunnitelmat muuttuvat sekunneissa.

Mutta kaiken keskellä on jotain muuta.

Kun 12-vuotias huikkaa hyvänyön toivotuksen. Kun 11-vuotias pyytää apua matikantehtävässä, vaikka olisi voinut vain jättää sen tekemättä. Kun 17-vuotias katsoo suoraan silmiin – se on hänen tapansa sanoa, että olen siinä.

Kaikki se kaaos, väsymys ja loputtomat toiveet pienistä hetkistä omassa rauhassa? Se unohtuu, kun tajuan, että tämä aika ei kestä ikuisesti.

Jonain päivänä en enää joudu nousemaan mukavasta asennosta.

Ja silloin saatan kaivata juuri tätä.

Yksi tapa, tuhansia totuuksia

Kun minusta tuli isä, yritin aluksi etsiä vastauksia. Luin suosituksia, seurasin muiden isien toimintaa ja mietin, mikä olisi ”oikea tapa” hoitaa tätä hommaa. Kaikkialla oli neuvoja. Ole tiukka mutta lempeä, anna tilaa mutta ole läsnä, näytä tunteesi mutta pysy rauhallisena.

Mitä enemmän yritin seurata valmiita malleja, sitä selvemmäksi kävi, ettei sellaista yhtä oikeaa isyyttä ole olemassa. Jokainen lapsi on erilainen. Jokainen perhe toimii omalla tavallaan. Se, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle.

Yksi isä vannoo yhteisten harrastusten nimeen, toinen rakentaa suhteen keskustelun kautta. Toiselle isyys on jokailtainen iltasatu, toiselle se on hiljainen läsnäolo silloin, kun lapsi sitä tarvitsee. Minulla on kolme lasta, ja jokainen heistä tarvitsee minulta jotain erilaista. Yhden kanssa yhteys syntyy fyysisen tekemisen kautta – treenien, painihetkien ja ulkoilun kautta. Toisen kanssa pitää muistaa antaa tilaa ja kuunnella, silloin kun hän on valmis puhumaan. Erityislapseni kanssa isyys ei ole sanoja, vaan eleitä, katseita ja sitä, että olen siinä, kun hän tarvitsee minua.

Tämä tekee isyydestä ainutlaatuisen matkan. Ei ole olemassa yhtä polkua, jota seurata. On vain oma tapa olla isä ja se tapa löytyy vain elämällä, yrittämällä ja kuuntelemalla omia lapsia.

Yksi asia on varma: kotimme ilmapiiri ei ole vain hetkellinen tila. Se muovaa lapsia tavalla, jota he eivät edes huomaa. Se, minkä he kokevat arjessa normaaliksi, kulkee heidän mukanaan myös maailmaan.

Jos kotona puhutaan toisille tylysti, se tuntuu normaalilta. Jos aamuisin on aina kiire ja kireä tunnelma, se tuntuu normaalilta. Jos asiat tehdään yhdessä, jos keskustelulle on tilaa, jos huumori keventää arkea. Se tuntuu normaalilta.

Tätä ei ole helppo muistaa silloin, kun itsellä on pinna kireällä, väsymys painaa ja arki tuntuu yhdeltä selviytymistaistelulta. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että isänä en vain ohjaa lasteni elämää tässä hetkessä. Rakennan heidän käsitystään siitä, millainen elämä ylipäätään on.

Lopulta se on tärkeämpää kuin mikään yksittäinen kasvatuskeino.

Muiden vinkkejä kannattaa kuunnella, mutta lopulta jokaisen on löydettävä oma tiensä. Ehkä tärkeintä on ymmärtää, että täydellisyyttä ei ole.

Riittää, että olet siinä. Koska juuri se on se, minkä lapsesi omaksuu normaaliksi.

Miten rakentaa parempi isän rooli?

Jos voisin nostaa esiin yhden asian, joka on tehnyt eniten eroa omaan isyyteeni.

Se on tämä: suhtaudu avoimin mielin ja ole valmis oppimaan.

Kaikki isät aloittavat jostain. Kukaan ei synny valmiina, eikä ole olemassa käsikirjaa, joka kertoisi, miten juuri sinun pitäisi toimia. Siksi tärkein taito isänä ei ole se, että osaat heti tehdä kaiken oikein, vaan se, että olet valmis kehittymään.

Monta kertaa olen huomannut, että ne hetket, jolloin eniten kasvan isänä, ovat juuri niitä, joissa tunnen epävarmuutta. Kun en tiedä, mikä on oikea tapa reagoida. Kun joudun pysähtymään ja miettimään, teenkö tämän siksi, että se on lapselle paras vaihtoehto vai siksi, että minulle on aina sanottu, että näin kuuluu tehdä.

Isyys ei ole suoritus. Se ei ole rooli, jossa pitää tehdä tietyt asiat oikein, jotta saa hyvän arvosanan. Se on suhde, joka elää ja muuttuu lapsen kasvaessa. Se ei ole vain sitä, mitä sinä annat lapselle, vaan myös sitä, miten sinä muutut ja kasvat matkalla.

Jos isyydessä on jokin totuus, niin se on tämä: et voi kontrolloida kaikkea.

Lapsi on oma persoonansa, omine tarpeineen ja haasteineen. Isänä voi suunnitella, valmistautua ja tehdä parhaansa, mutta välillä kaaos ottaa vallan. Silloin ei auta täydellinen suunnitelma tai ennalta opittu kasvatusmetodi. Silloin tärkeintä on olla siinä hetkessä, kuunnella ja mukautua.

Minulla on kolme lasta ja jokainen heistä tarvitsee minulta jotain erilaista. Se, mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle. 17-vuotias ei enää halua samalla tavalla huomiota kuin nuoremmat, mutta se ei tarkoita, etteikö hän tarvitsisi sitä. Hän tarvitsee vain eri tavalla. Erityislapseni ei voi kertoa tarpeitaan sanoin, mutta hän kertoo ne ilmeillä, eleillä ja äänillä, jos vain osaan kuunnella.

Ja se on ehkä tärkein asia, jonka isänä voi tehdä: kuunnella, oppia ja sopeutua.

Tämä on vain minun kokemukseni. Ehkä nämä asiat eivät sovi sinulle ja se on täysin ok. Mutta älä lopeta etsimistä. Älä jää paikoillesi. Isyys ei ole valmis kaava, vaan matka, jossa jokainen päivä on mahdollisuus oppia jotain uutta.

Tee virheitä. Kasva niiden mukana. Ja ennen kaikkea ole siinä.

Tätä ajattelua olen vienyt syvemmälle myös Valitse Vahva Elämä -verkkokurssilla, jossa käsitellään, miten kehittää itseään henkisesti ja fyysisesti, jotta voi olla parempi isä, yrittäjä ja ihminen.

Ilman energiaa olet vain varjo itsestäsi

Olen huomannut sen itsessäni monta kertaa. Kun väsymys ottaa vallan, kaikki muuttuu vaikeammaksi. Pienet vastoinkäymiset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, kärsivällisyys katoaa ja asiat, joista normaalisti saan iloa, muuttuvat taakaksi. Kaiken päällä on sumu. En ole täysin läsnä, enkä edes tajua sitä.

Ja mikä pahinta? Se tapahtuu salakavalasti.

Väsymys ei iske yhdellä rytinällä. Se hiipii arkeen pieninä muutoksina. Ensin muutama huonosti nukuttu yö, sitten kiireessä ohitettu ateria, pari väliin jäänyttä treeniä. Sitten huomaan, että puhelimella roikkuminen venyy myöhään iltaan ja aamulla olo on vieläkin väsyneempi. Silti jatkan samaa rataa, koska ajattelen, ettei tässä ole mitään ihmeellistä.

Mutta keho ei valehtele.

Biologisesti ihminen on rakennettu toimimaan tietyllä rytmillä. Kun liikkuminen, syöminen ja lepo ovat tasapainossa, energiaa riittää. Kun ne rikkoutuvat, keho alkaa käydä ylikierroksilla. Kortisoli nousee, uni häiriintyy ja stressinsieto heikkenee. Lopulta kroppa alkaa sopeutua tähän uuteen normaaliin ja se on se hetki, kun en enää edes muista, miltä tuntui olla oikeasti virkeä.

Tässä kohtaa olen itse tehnyt monta kertaa virheen. Alan poistaa asioita.

Ajattelen, että nyt en jaksa treenata, koska olen väsynyt. En ota hetkeä itselleni, koska perhe ja työt vaativat kaiken. Siirrän palautumisen eteenpäin, koska nyt ei ole hyvä hetki.

Mutta ei se toimi niin.

Energia ei synny poistamalla lisää asioita. Se syntyy siitä, että rakennan sen takaisin. Liikkeen, levon ja ravinnon tasapainosta. Siitä, että en anna kaaoksen syödä kaikkea, vaan luon oman rytmin sen keskelle.

Tätä olen pohtinut myös aiemmassa blogitekstissäni: Itsestäsi huolehtiminen ei ole valinta – se on velvollisuus. Jos haluat olla paras versio itsestäsi, et voi pitää omaa jaksamistasi toissijaisena. Kun huolehdit energiastasi, et tee sitä vain itsesi vuoksi, vaan myös kaikkien niiden vuoksi, jotka tarvitsevat sinua.

Ja kun sitä ei ole?

Silloin mikään ei toimi. Ei perheessä, ei töissä, ei itsessä.

Joten kysymys kuuluu: Miten sinä lataat itsesi?

Vai oletko jo siinä pisteessä, ettei koko kysymys tunnu enää edes relevantilta? 

Isyys on esimerkki, ei pelkkää puhetta

Olen oppinut sen kantapään kautta. Lapset eivät kuuntele sitä, mitä sanon, vaan katsovat sitä, mitä teen.

Voin puhua itsekurista ja periksiantamattomuudesta loputtomasti, mutta jos itse luovutan ensimmäisten vastoinkäymisten edessä, viestini menettää merkityksensä. Voin puhua hyvinvoinnista, mutta jos elän jatkuvassa väsymyksessä ja stressissä, mitä lapseni oikeasti oppivat? Voin sanoa, että tunteista pitää puhua, mutta jos itse pidän kaiken sisälläni, mitä he ottavat malliksi?

Lapset seuraavat meitä herkeämättä, huomaamattakin. He eivät kysele, miksi toimimme tietyllä tavalla. He vain imevät kaiken itseensä. Meidän tapamme käsitellä pettymyksiä, puhua toisillemme, suhtautua työhön, liikkumiseen, ruokaan, uneen. Kaikki tallentuu heihin, ei sanojen vaan tekojen kautta.

"Don't worry that children never listen to you; worry that they are always watching you." – Robert Fulghum

Isyys on ennen kaikkea malli siitä, miten ihminen voi kasvaa ja kehittyä itse.

Minun tehtäväni ei ole vain opettaa, vaan näyttää. En voi vaatia lapsiani kohtelemaan toisiaan kunnioittavasti, jos itse puhun ihmisille töykeästi. En voi toivoa, että he oppivat pitämään huolta omasta hyvinvoinnistaan, jos itse laiminlyön omaani. En voi sanoa, että unelmat ovat saavutettavissa, jos en itse uskalla tavoitella mitään.

Se ei tarkoita, että pitäisi olla täydellinen. Päinvastoin. Ehkä tärkeintä, mitä lapsilleni voin opettaa, on se, että kasvaminen ja oppiminen ei lopu koskaan. Että epäonnistuminen ei ole loppu, vaan osa prosessia. Että muutos on mahdollista, mutta se vaatii tekoja.

Jos haluan lasteni oppivan kärsivällisyyttä, minun täytyy harjoitella sitä itse.

Jos haluan heidän ymmärtävän omien tunteidensa merkityksen, minun täytyy opetella käsittelemään omiani.

Jos haluan heidän oppivan pitämään itsestään huolta, minun täytyy näyttää, miten se tehdään.

Isyys ei ole pelkkää kasvatusta. Se on elämistä.

Millainen isä haluat olla?

Tätä en kysy siksi, että pitäisi etsiä täydellistä vastausta. Koska sellaista ei ole.

Mutta jokainen meistä on jonkinlainen isä – halusi tai ei. Jokainen ele, jokainen tapa reagoida, jokainen arjen rutiini rakentaa tarinaa, jota lapsemme kantavat mukanaan. Me joko annamme sille suuntaa tietoisesti tai sitten se muovautuu sattumanvaraisesti.

Olen miettinyt tätä usein. Millaista esimerkkiä haluan näyttää? Haluan, että lapseni oppivat, että virheistä voi oppia. Että vaikeista asioista voi puhua. Että omasta hyvinvoinnista pitää pitää huolta.

Haluaminen ei riitä. Jos haluan lasteni uskovan näihin asioihin, minun on elettävä ne todeksi.

On helppo eksyä arjen kiireeseen ja ajatella, että tärkeät asiat voi ottaa esiin sitten kun on aikaa. Mutta milloin se aika muka tulee? Se ei tule. Se pitää ottaa. Jokainen päivä on tilaisuus olla se isä, jonka haluaa olla.

Joten kysyn vielä uudestaan: millainen isä sinä haluat olla?

Tämä kysymys ei kaipaa täydellistä vastausta, mutta se kaipaa hetken pysähtymistä.

Isyys ja identiteetti – kuka olet isyyden ulkopuolella?

Tätä en aina tullut ajatelleeksi. Isänä oleminen on iso osa minua, mutta kuka olen sen lisäksi?

Kun arki täyttyy perheestä, työstä ja velvollisuuksista, voi huomaamattaan kadottaa itsensä niiden taakse. Päivät menevät huolehtiessa, organisoidessa ja reagoidessa. Sitten, kun pysähdyn hetkeksi, en ole varma, mitä oikeastaan haluan. Mitä minä tarvitsen?

Moni isä törmää tähän jossain vaiheessa. Kun lapset ovat pieniä, he vievät kaiken ajan ja huomion. Mutta entä kun he kasvavat? Jos isyys on ollut ainoa asia, joka on määrittänyt sinua, mitä jää jäljelle?

En tarkoita, että isyys olisi erillinen asia muusta elämästä – päinvastoin. Mutta jos koko oma identiteetti rakentuu vain sen ympärille, mitä tapahtuu silloin, kun lapset eivät enää tarvitse sinua samalla tavalla?

Siksi uskon, että hyvä isyys ei tarkoita itsensä uhraamista, vaan tasapainoa. Lapsesi ansaitsevat isän, joka on muutakin kuin jatkuva suorittaja. Isän, jolla on omia intohimoja, tavoitteita ja energiaa elämään. Isän, joka näyttää omalla esimerkillään, että elämää ei vain selvitetä, sitä eletään.

Tämä ei ole itsekkyyttä, vaan yksi suurimmista lahjoista, joita voit antaa lapsillesi. Malli siitä, miten ihminen voi olla sekä rakastava vanhempi että oma itsensä.

Isyys on tekoja, ei täydellisyyttä 

Olen tehnyt virheitä. Olen ollut väsynyt, hajamielinen, poissaoleva. Olen ajatellut, että olen läsnä, vaikka oikeasti olen ollut ajatuksissani jossain muualla. Olen kiireessä vastannut lyhyesti, kun lapsi olisi tarvinnut enemmän.

Mutta olen myös ollut siinä. Olen kuunnellut, kun on ollut vaikeaa. Olen ottanut syliin, kun sanat eivät ole riittäneet. Olen nauranut, elänyt mukana ja katsonut lapsiani silmiin niin, että he tietävät, että välitän.

Isyys ei ole suoritus, jonka voi saada valmiiksi. Se on matka, joka jatkuu niin kauan kuin lapset katsovat minua ja oppivat – ei sanoista, vaan teoista. Ja jos olen oppinut jotain, niin sen, ettei täydellisyyttä tarvita. Se, mitä tarvitaan, on mukana oleminen.

Joten kysymys ei olekaan siitä, millainen isä minun pitäisi olla, vaan siitä, millainen isä haluan olla.

Se kysymys vaatii tekoja.

Ei huomenna, vaan tänään.

Kiitos lukemisesta,
Tomi