Et herää eräänä aamuna ylipainoisena, loppuun palaneena tai täysin jumissa. 

Se ei tapahdu silmänräpäyksessä.

Se tapahtuu huomaamatta, yksi huono valinta kerrallaan. Yksittäinen ohitettu treeni, liian myöhäinen ilta, pieni lohtuannos stressiin, joka muuttuu huonoksi tavaksi ennen kuin huomaatkaan.

Huono kunto ei ilmesty tyhjästä.

Eikä terveyskään romahda yhdessä yössä.

Se rapistuu hiljalleen, samalla kun elämä täyttyy vastuista, velvollisuuksista ja kiireestä, joka alkaa tuntua niin normaalilta, että sen varjoihin katoavat tärkeimmät asiat. Oma keho, mieli ja jaksaminen.

Opin tämän kantapään kautta.

Entisenä urheilijana olin varma, että osaan pitää itsestäni huolta. Olinhan tehnyt niin vuosia. Rytmittänyt treenit, huolehtinut unesta, syönyt oikein ja kuunnellut kehoa.

Mulla oli musta vyö judossa ja vahva identiteetti fyysisesti kestävästä ihmisestä, joka ei horju helposti.

Ylpeys, joka rakentui vuosien osaamisen varaan, sai mut olemaan kuuntelematta, kun keho ja mieli alkoivat hiljalleen viestiä väsymisestä.

Elämään tuli yhtä aikaa liian monta isoa muutosta: perhe kasvoi, yritystoiminta kiihtyi, arki vaati jatkuvaa läsnäoloa, ja jossain siinä välissä aloin lipsua itsestäni.

En kerralla, vaan vähitellen.

En siksi, että olisin luovuttanut, vaan siksi, että ajattelin selviäväni ilmankin. 

Aluksi jäi yksi treeni väliin, sitten toinen. Unet lyhenivät viikoksi, sitten kuukaudeksi.

Ruoasta tuli vain tankkausta, ei ravintoa. Alkoholia kului enemmän. Ei bileisiin, vaan rauhoittamaan oloa, johon en enää osannut vastata muulla tavalla.

Vuosia myöhemmin katsoin peiliin, en enää nähnyt urheilijaa. Näin väsymyksen, turvonneet kasvot, tyhjemmän katseen ja kehon, joka oli unohtunut.

En ollut tehnyt yhtä isoa virhettä. Olin tehnyt tuhansia pieniä, joiden seuraukset kasvoivat yhteen suureksi.

Ymmärsin jotain, mitä en ollut koskaan aiemmin tajunnut.

Tieto ei riitä, jos et toimi.

Eikä entinen kunto suojele sua nykyhetken laiminlyönneiltä.

Jos huomaat ajattelevasi, ettei muutoksella ehkä enää ole väliä tai että se kuuluisi menneisyyteen, suosittelen lukemaan tämän aiemman kirjoitukseni: Ajatteletko, ettei muutoksella ole enää merkitystä? Mieti uudelleen.

Suurin valhe on “sitten kun”

Olin pitkään siinä uskossa, että kyse on ajasta, että jos vain saisin jollain ihmeellä lisää tunteja vuorokauteen tai saisin hetken hengittää ilman jatkuvaa säätämistä, niin palaisin kyllä takaisin rutiineihin, liikkumiseen, parempaan uneen, selkeämpään oloon.

Nyt tiedän, että se oli valhe, jonka uskottelin itselleni, koska se tuntui turvallisemmalta kuin myöntää totuus: kyse ei ollut koskaan ajasta. Kyse oli mun omasta ajattelutavasta, siitä näkymättömästä linssistä, jonka läpi katselin arkea, tekemistä ja omia tarpeita.

Se linssi vääristi kaiken.

Se sai mut uskomaan, että elämä on jatkuvaa tulipalon sammuttamista, ja että mun oma hyvinvointi on luksusta, johon ei tällä hetkellä ole varaa. Ehkä ensi kuussa, ehkä ensi syksynä, ehkä sitten kun tämä kaikki rauhoittuu.

Tämä on just se pahin ansa: se "sitten kun" -elämä.

Sitten kun tämä kiire helpottaa.

Sitten kun stressi vähän hellittää.

Sitten kun on rauhallisempaa, selkeämpää, kevyempää.

Se rauhallisempi huominen ei koskaan tullut. Ei silloin eikä vielä monta vuotta myöhemminkään ja hiljalleen aloin ymmärtää, että ehkä ongelma ei ollut ympäristössä, vaan siinä, että olin rakentanut elämän, jossa kiire oli oletus ja omasta itsestä huolehtiminen oli poikkeus.

Olin itse valinnut ajatella, että mun terveys voi odottaa.

Mutta mitä jos se ei odota?

Mitä jos keho ei katso kalenteria, vaan reagoi niihin valintoihin, joita teen nyt  tai jätän tekemättä?

Se oli epämiellyttävä ajatus.

Melkein häpeällinen.

Että minä, entinen urheilija ja valmentaja, olin ostanut sen tarinan, jonka moni kiireinen isä, yrittäjä ja suorittaja ostaa: että voit jotenkin ohittaa oman hyvinvointisi ilman hintaa. Että voit selvitä pelkällä suorittamisella, vaikka sisältä kaikki alkaa jo natista liitoksistaan.

Ensin keho. Sitten sydän ja vasta sitten sun elämäntehtävä

Olin pitkään siinä uskossa, että tärkeintä on rakkaus. Kunhan rakastan perhettäni aidosti ja teen parhaani ollakseni hyvä isä ja puoliso, niin kaikki muu kyllä järjestyy ajan kanssa, ehkä vähän väsyttäen, ehkä kovan kautta, mutta lopulta kuitenkin.

Todellisuus oli toinen, ja se iski hiljaa mutta lujasti: rakkaus ei kanna, jos oma keho alkaa pettää alta, eikä edes vahvinkaan parisuhde kestä loputtomasti sitä, että toinen ei ole koskaan täysin läsnä. Ei ajatuksiltaan, ei tunteiltaan, ei fyysisesti.

Ei sydänkään jaksa, jos elät jatkuvasti univajeessa, pinnan alla kytevän stressin kourissa, kroppa tukossa ja mieli hämäränä, niin että hyvä arki tuntuu enemmän suoritukselta kuin elämältä.

Se paljon puhuttu missio, se elämän tarkoitus, josta mäkin puhun ja josta puhutaan kirjoissa ja podcasteissa. Se ei ole edes kartalla silloin, kun et jaksa viedä roskia ilman syvää huokausta tai kun sun energia riittää juuri ja juuri peruselämään. Muttei enää millekään, mikä toisi iloa, intoa tai tunnetta siitä, että rakennat jotain isompaa.

Minun kohdalla se oivallus ei tullut ulkoapäin. Ei lääkäriltä, ei motivaatiopuheesta, ei jonkun muun elämäntarinasta.

Se tuli siitä, kun katsoin mun lapsia, ja tajusin, että olin paikalla, mutta en oikeasti läsnä.

Vastasin kysymyksiin hajamielisesti, ärsyynnyin pienistä asioista, ja leikkiminen, joka ennen tuntui kevyeltä ja hauskalta, alkoi tuntua vaatimukselta, josta piti selvitä.

Mun keho oli väsynyt, mutta sielu oli vielä väsyneempi.

“The cave you fear to enter holds the treasure you seek.” – Joseph Campbell

Tämän ymmärtäminen muutti kaiken. En ollut väsynyt vain siksi, että elämä oli raskasta. Olin väsynyt, koska vältin katsomasta suoraan sitä kohtaa itsessäni, jossa suurin muutos odotti. Sen kohtaaminen alkoi palauttaa voimaa, jonka olin kadottanut vuosia sitten.

Siinä hetkessä, hiljaa itselleni myöntäen tajusin, että hyvinvointi ei ole itsekäs tavoite eikä yksityinen projekti, jonka voi lykätä johonkin parempaan hetkeen.

Vaan se on pohja, jonka päälle rakentuu kaikki. Sun tapa rakastaa, sun kyky olla ihminen niille, jotka sua tarvitsee, ja lopulta myös sun mahdollisuus tehdä jotain merkityksellistä tässä maailmassa.

Muutos ei ole projekti, se on hengissä pysymisen laji

Kun päätös lopulta syntyi, se ei tuntunut juhlalliselta eikä erityiseltä. Se ei ollut mikään uusi vuosi, ei maanantai eikä hetkellinen motivaatiopiikki, vaan hiljainen, syvä kyllästyminen siihen, miltä mun arki tuntui, miltä mun keho tuntui, ja ennen kaikkea siihen, että mun ajatukset alkoivat kuulostaa ihmiseltä, jota mä en halunnut olla.

Kun aloin tehdä muutoksia, en tehnyt niitä täydellisesti. Tein sen, mihin sillä hetkellä pystyin.

Yritin syödä vähän fiksummin. En mitään mullistavaa, mutta jätin pois ne selkeimmät sudenkuopat, ne, joiden tiesin jo vuosien kokemuksella olevan juuri ne, jotka sumensivat pään ja söivät energiaa enemmän kuin antoivat.

Menin nukkumaan vähän aikaisemmin, en siksi että olisin ollut kurinalainen, vaan siksi että väsytti niin paljon, ettei enää huvittanut valvoa.

Liikuin. Välillä fiksusti, välillä aivan liian kovaa, kuin yrittäisin väkisin piiskata itseni takaisin siihen atleettiin, joka joskus olin, kunnes keho muistutti, että palautumattoman isän ei kannata treenata kuin huippu-urheilija.

Jouduin ottamaan takapakkia.

Useammin kuin kehtaan myöntää.

Opin, että tärkeämpää kuin täydellinen suunnitelma oli liike. Edes pieni, haparoiva liike siihen suuntaan, jossa mun energia ei valunut enää hukkaan, vaan alkoikin hiljalleen palautua.

Lopulta tein isompia ratkaisuja, joista yksi oli ratkaiseva. Lopetin alkoholin, ja vaikka se päätös ei tullut helposti, sen vaikutus tuntui nopeasti kaikkialla. Mieli kirkastui, uni syveni, mun ärtyneisyys väheni, ja ennen kaikkea sain takaisin tilaa ajatella selkeästi.

Samalla aloin kirjoittaa. En blogia, en somepostauksia, vaan raakaa, rehellistä tekstiä itselleni.

Purin ajatuksiani, pelkojani, toiveitani, tein näkyväksi sen, mikä oli ollut hajallaan mun päässä.

Kirjoittaminen ei ollut itsensä kehittämistä.

Se oli mun tapa muistuttaa, että en ole vain se mies, joka hajosi, vaan myös se mies, joka rakentaa itseään uudelleen.

Se vei vuosia.

Mikään ei tapahtunut nopeasti, eikä pitänytkään.

Tänään, kun herään aamulla ja huomaan, että keho tuntuu kevyemmältä ja mieli kirkkaammalta. Ei aina, mutta yhä useammin. Voin sanoa rehellisesti, että tämä muutos, kaikessa epätäydellisyydessään, oli yksi parhaimmista päätöksistä, joita olen koskaan tehnyt.

Ei siksi, että siitä tuli projekti, joka onnistui. Vaan siksi, että siitä tuli tapa selviytyä ja lopulta elää vahvemmin kuin ennen.

Jos et liiku, kuolet hitaasti ja se ei ole metafora

Jos luet tätä ja tunnet olosi vähän sumuiseksi, väsyneeksi, ärtyneeksi ilman selkeää syytä, niin voin kertoa suoraan. Et ole rikki. Sä olet jumissa.

Jos olet jumissa, et tarvitse suunnitelmaa. Sä tarvitset liikkeen.

Yhden selkeän, mitattavan, kehoon kohdistuvan liikkeen, joka palauttaa sinulle edes hetkeksi sen tunteen, että et ole täysin hukassa.

Sillä mitä pidempään pysyt paikoillasi. Henkisesti, fyysisesti, ajallisesti. Sitä enemmän sun kroppa alkaa uskoa, että tämä on uusi normaali: vähäinen liike, pinnallinen hengitys, jatkuva pieni ahdistus, joka ei huuda mutta ei myöskään koskaan hiljene.

Siksi nyt, ennen kuin mieli ehtii taas keksiä syitä odottaa parempaa hetkeä, tee tämä:

Avaa kalenteri.

Ei kännykän muistio, ei todo -lista, vaan se oikea kalenteri, jota käytät sopiessasi tapaamisia muiden ihmisten kanssa. Koska juuri niin tärkeä tämä on.

Merkkaa sinne seuraavan viikon ajalle kolme hetkeä, jolloin liikut.

Ei tarvitse olla salitreeni, ei lenkki, ei tuntisuunnitelmaa, vaikka kävely korttelin ympäri riittää.

Mutta kirjaa se ylös.

Nimeä se tapaamiseksi.

Jos sinun on vaikea motivoitua, niin älä ajattele sitä liikkeenä.

Ajattele sitä tulevaisuuden sinuna, joka odottaa siellä. Vähän skarpimpana, vähän rauhallisempana, vähän enemmän itsensä näköisenä.

Se ei ole treeni.

Se on tapaaminen sinun tulevaisuuden kanssa.

Jos jätät sen väliin, et petä kalenteria. Petät sen ihmisen, joka vielä haluaisi uskoa, että tämä tarina voi kääntyä toiseen suuntaan.

Toivo ei näytä valolta, se näyttää rutiinilta

Toivosta puhutaan usein kuin se olisi jokin ylhäältä laskeutuva kirkkaus, hetki, jolloin kaikki muuttuu kerralla ja ihminen herää uuteen ymmärrykseen.

Omassa kokemuksessani se on näyttänyt aivan toisenlaiselta: arkipäiväiseltä, miltei tylsältä rytmiltä, jossa ei ole mitään säihkettä, vaan pelkkä pieni, toistuva teko, joka ei ensi alkuun tunnu juuri miltään, mutta joka alkaa hitaasti, askel askeleelta, kaivaa maata uupumuksen ja luovuttamisen alta.

Toivo ei tullut minulle puheena, ei kirjana, ei podcastina, vaan hetkenä, jolloin huomasin tekeväni jotain pientä silloinkin, kun mikään ei varsinaisesti vetänyt mua liikkeelle.

Valitsin avata kalenterin ja kirjata siihen kolme liikuntahetkeä viikolle, en siksi että olisin ollut motivoitunut, vaan siksi että halusin suojella sitä osaa itsestäni, joka yhä uskoi parempaan, vaikka muu osa musta oli valmis tyytymään väsyneeseen välitilaan, jossa päivät vain kuluvat ja elämä alkaa muistuttaa odotushuonetta.

Silloin kun et enää jaksa innostua, mutta silti teet jotain pientä.

Käyt kävelyllä, nouset ylös ilman puhelinta, keität kahvin ja hengität syvään. Rakennat uudenlaista uskoa itseesi, ei enää sellaista, joka perustuu fiilikseen tai ulkoiseen kannustukseen, vaan syvempää, hiljaisempaa luottamusta siihen, että et enää elä pelkästään reaktiivisesti.

Teet valintoja, jotka muistuttavat, että tämä elämä on yhä sinun, vaikka se välillä tuntuisi vieraalta.

Toivo, niin kuin olen oppinut, ei ole tunne eikä tilanne, vaan kyky jatkaa liikettä ilman näkyvää syytä, ilman näkyvää palkintoa, pelkän sisäisen valon varassa, joka ei aina loista kirkkaana, mutta joka ei myöskään koskaan sammu kokonaan.

Tulevaisuutesi ei ala joskus, se alkaa nyt

Suomessa syntyvän pojan elinajanodote on tällä hetkellä noin 79 vuotta ja tytön 84,2 vuotta, ja vaikka nuo luvut näyttävät virallisilta ja tilastollisilta, suurin osa meistä ei koskaan oikeasti mieti, mitä ne tarkoittavat oman elämän kannalta.

Kun pysähdyt ja lasket, huomaat jotain, joka voi muuttaa sun koko ajattelun. Jos elinajanodote on 79 vuotta, niin keski-iän raja ei ole 50 eikä 45 vaan 39,5. Eli jos olet nelikymppinen, olet todennäköisesti jo ohittanut elämäsi puolivälin, etkä ehkä ole vielä edes aloittanut sitä elämää, jota haluaisit oikeasti elää.

Me eletään usein niin kuin oltaisiin 25 vielä 45-vuotiaana. Ei fyysisesti, vaan mentaalisesti. Ajatellaan, että aikaa on loputtomasti, että nyt eletään vielä vähän kaaosta, tehdään vähän liikaa töitä, stressataan perheen ja arjen kanssa, eikä vielä tarvitse miettiä terveyttä, palautumista tai kehon viestejä.

Koska "vielä ehtii", mutta jos pysähdyt hetkeksi ja kysyt itseltäsi, milloin viimeksi todella tunsit olosi vahvaksi, levänneeksi ja elossa olevaksi. Voi olla, että siitä on vuosia ja juuri siksi tämä hetki ei ole pelkkä numerollinen virstanpylväs, vaan kriittinen käännöskohta, jossa sinun on valittava.

Jatkatko samalla kaavalla ja toivot parasta, vai alatko vihdoin elää fiksummin, niin että se loppupää ei ole selviytymistä, vaan laadukasta elämää?

Mitä jos 42 ei ole "vielä ei mikään” vaan just se ikä, jolloin suurin osa ihmisistä joko alkaa rappeutua huomaamattaan tai vahvistuu tietoisesti? 

Mitä jos 47 ei ole kriisin paikka, vaan vahvistuvan miehen tai naisen toinen nousu. Ei suorittamisen, vaan selkeyden kautta?

Entä jos 53 ei ole hidastumista, vaan ajanjakso, jolloin vihdoin alat näyttää maailmalle, mitä kaikkea voit tehdä, kun sinulla on energiaa, kokemusta ja fokus samassa paketissa?

Terveytesi ei ole vakio.

Se ei ole lahja, jonka sait syntymässä ja joka pysyy mukana riippumatta siitä, miten elät.

Se on seurausta valinnoista. Ei yhdestä, vaan tuhansista.

Niistä, joita teet nyt, kun olet 38, 42 tai 57.

Ei huomenna, ei sitten kun on vähän rauhallisempaa. Vaan tänään.

Se voi tuntua aluksi pieneltä. Yksi parempi ateria, yksi aikaisempi nukkumaanmeno, yksi hetki ulkona liikkeessä, mutta ne eivät ole pieniä.

Ne ovat lupauksia.

Ei vain itselle nyt, vaan sille 75-vuotiaalle sinulle, joka joko kiittää sinua tai kiroaa siitä, mitä päätit tehdä silloin, kun sinulla oli vielä mahdollisuus vaikuttaa.

Jos haluat selkeän suunnan ja konkreettiset työkalut siihen, miten lähteä liikkeelle kestävästi. Ei täydellisesti, vaan viisaasti. Valitse vahva elämä -verkkokurssi voi olla juuri se tuki, jota tarvitset.
Kurssi ei tarjoa pikaratkaisuja. Se tarjoaa perustan.

Mitä jos sun vahvin vaihe on vielä kokonaan elämättä?

Useimmat ihmiset ajattelevat, että paras aika on jo takana. Entä jos se onkin valhe, jonka maailma syöttää, kun haluat levätä hetkeksi?

Mitä jos sun keho ei ole hajoamassa, vaan vasta heräämässä?

Mitä jos paras versio susta ei ole menneisyydessä. Vaan siinä arjessa, jonka alat rakentaa uudestaan, yksi pieni valinta kerrallaan?

Ei siksi, että kaikki olisi helppoa, vaan siksi, että päätät, ettei tämä ole tarinan loppu.

Tämä on uusi alku.

Tällä kertaa sä kirjoitat sen itse.

Kiitos lukemisesta,
Tomi