Meinasin jäädä paikalleni, vaikka kaikki minussa halusi liikkua. 

Tiesin mitä halusin, mutta pelkäsin liikaa tehdä päätöksen.

Pahinta oli se, että mulla oli hyvä syy jäädä. Turva.
Vakituisen työn tuoma säännöllinen palkka.
Perhe, joka tarvitsi varmuutta.

Luvut, jotka ei vielä näyttäneet siltä, että yrittäjyys kantaa.

Silti mä näin sen joka päivä.

Ahjo Training Center.

Salin, jonka olin rakentanut.

Unelman, joka ei enää mahtunut iltoihin ja viikonloppuihin.

Jos halusin sen kasvavan, piti hypätä täysillä mukaan.
Koko sydämellä. Ilman takuita.

Se pelotti mua enemmän kuin mikään.

Istuin koneella liian monta iltaa.

Excel oli auki, mutta en katsonut enää rivejä. Katsoin tyhjyyteen.

Yritin laskea sen vielä kerran.

Paljonko kuukausimyynti pitäisi olla, että saadaan edes minimi palkka.

Miten paljon pitäisi tulla sisään, että ei tarvitsisi joka kerta ruokakaupassa miettiä kortin saldoa.

Miten tasaisesti kassavirta pitäisi kulkea, että pystyisi hengittää.

Mun perhe, ne ei voineet elää pelkällä intohimolla yrittäjyyttä kohtaan.

Ne tarvitsivat ruokaa, turvaa, katon pään päälle.

Tiesin, että jos halusin Ahjon kasvavan, mun oli pakko hypätä täysillä mukaan.

Ei puolella sydämellä. Ei iltaisin muiden töiden jälkeen.

Mun oli pakko olla siellä, rakentamassa päivittäin ja vietävä sitä eteenpäin.

Silti se vaati jotain, mistä ei ollut varmuutta: rahaa, turvaa, lupaa onnistua.

Toisessa vaakakupissa oli vakituinen työ. Säännöllinen palkka. Vakaa rytmi.

Ei ollut mitään suurta syytä lähteä, muuta kuin se pieni hiljainen ääni sisällä:

Tämä ei ole se, mitä varten olen täällä.

Tiedätkö sen äänen?

Sen, joka kysyy: "Entä jos sä kadut enemmän sitä, että et edes yrittänyt?"

En saanut varmuutta numeroista.

En saanut lupaa maailmalta.

En edes tiennyt, mihin se johtaa.

Sain jotain muuta.

Sisäisen rauhan, kun päätin.

Että kokeilen.

Että lähden täysillä mukaan.

Että annan itselleni mahdollisuuden, vaikka epäonnistuminenkin oli ihan todellinen vaihtoehto.

Niin mä lähdin.

Ei ollut sankarimusiikkia taustalla. Vaan hiljainen päätös ja seuraavana päivänä täysi työviikko Ahjolla. Tuntien samalla kauhua ja helpotusta.

“You don’t have to see the whole staircase, just take the first step.”

– Martin Luther King Jr.

Palaan tähän usein. Koska just siinä hetkessä, kun mikään ei tunnu varmalta, tekee mieli jäädä miettimään. Juuri silloin sun pitäisi liikkua.

Vasta paljon myöhemmin pystyin sanoa, että se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.

Ei siksi, että kaikki meni putkeen.

Vaan siksi, että opin jotain, mitä en olisi voinut oppia muuten: Päätöksiä ei tehdä, kun on varma.

Päätöksiä tehdään silloin, kun kasvu vaatii liikettä, vaikka järki yrittää vielä suojella.

Pahin este ei ole raha. Se on ajatus, että sun pitäisi tietää

Olin pitkään sen ajatuksen vanki, että ennen kuin teen ison päätöksen, mun pitää tietää varmasti. Että pitää olla suunnitelma, joka kattaa kaiken. Turvasuunnitelma turvasuunnitelman varalle.

Etenkin silloin, kun kyse on perheestä. Siitä, miten elät, maksat laskut ja mitä sun lapset syö. On ihan inhimillistä haluta varmuutta. Ymmärrän sen edelleen. Kukaan ei halua viedä perhettään kohti epävarmuutta.

Mutta joskus se, mikä näyttää varmuudelta, onkin hiljainen umpikuja. Turvallinen pysähdys, jossa elämä ei enää kasva.

Olin tilanteessa, jossa mun pää ja sydän kävi jatkuvaa vääntöä. Sisällä oli palo lähteä täysillä yrittäjyyteen, rakentaa Ahjoa todeksi, kasvattaa siitä jotain enemmän kuin sivubisnes. Näin sen potentiaalin. Mä tunsin sen. Samaan aikaan katsoin exceleitä, jotka näyttivät vielä liian vaaleilta. En voinut tietää, että seuraavan kuukauden tulot kattavat kaiken. En voinut vannoa, että nyt on oikea hetki.

Samaan aikaan arki painoi: lapset, ruokalaskut, asuntolaina. Oli helppoa jäädä miettimään. Miettimiseen oli miljoona hyvää syytä ja just se oli se ansa.

Miettiminen antaa sulle tunteen, että sä teet jotain, vaikka oikeasti sä pysyt paikallasi. Mä olin hyvä siinä.

Mulla oli paperit, laskelmat, skenaariot. “Entä jos?” “Ehkä vielä hetki.” “Katsotaan keväällä.” Kuulostaako tutulta?

Totuus on, että me ei jäädä usein paikalleen, koska ei tiedetä mitä halutaan. Me jäädään paikalleen, koska halutaan varmuutta. Ja kun ei saada sitä, me ei liiku ollenkaan. Me kerrotaan itsellemme tarinaa vastuullisuudesta, järkevyydestä, valmistautumisesta, vaikka oikeasti kyse on pelosta.

Pelosta epäonnistua. Pelosta tehdä väärä valinta. Pelosta menettää jotain, mitä meillä on nyt.

Se on sekoitus pientä ääntä päässä, joka sanoo “odota vielä” ja painavaa tunnetta rinnassa, joka tietää, että elämä ei tapahdu paikallaan.

Pahinta on se, että mitä kauemmin sä olet paikoillasi, sitä vaikeampi on liikkua.

Kun sä totut siihen, että et tee päätöksiä ilman täydellistä tietoa, alat unohtaa, miltä rohkeus tuntuu.

Alat pelätä liikettä enemmän kuin paikallaan olemista. Siihen jähmettyy kaikki. Ideat, into, elämä.

Näin päätöksenteon pelko näkyy sun arjessa

Tämä ei ole pelkästään isoihin elämänvalintoihin liittyvä ilmiö. Päätöksenteon lamaannus näkyy paljon arkisemmissa tilanteissa. Niissä, jotka toistuu joka päivä, joka viikko, ja jotka pikkuhiljaa syö sinun toimintakykyä, vaikka et edes huomaa sitä.

Yrittäjänä saat joka viikko eteesi uusia mahdollisuuksia: pitäisikö aloittaa se uusi projekti, uskaltaako nostaa hintoja, pitäisikö palkata apua vai vielä jaksaa yksin?

Pyörität vaihtoehtoja päässä, odotat merkkiä, mietit vielä hetken, palaat asiaan ensi viikolla ja samaan aikaan junnaat siinä missä ennenkin. Kasvu ei pysähdy siksi, ettei sulla olisi ideoita. Se pysähtyy siksi, ettet tee päätöksiä.

Se tuntuu. Energiavuotona, levottomuutena, turhautumisena, jopa ärtymyksenä kaikkea kohtaan.

Vanhempana tämä näkyy toisella tavalla. Mietit, mitä lapsesi oikeasti tarvitsee. Enemmän rajoja vai enemmän rakkautta, lisää aikaa vai lisää vapautta.

Selaat oppaita, vertailet koulutuslinjoja, mietit treenimääriä ja ruutuaikaa ja tunnet jatkuvaa riittämättömyyttä. Ja koska mikään ei tunnu täysin oikealta, et tee mitään suurta muutosta, mutta samaan aikaan tunnet, että jotain pitäisi muuttaa. Olo on kuin henkisessä ruuhkassa, jossa yksikään suunta ei tunnu täysin selkeältä.

Tässä on se ironia: mitä enemmän mietit, sitä vähemmän liikut.

Mitä enemmän analysoit, sitä enemmän sun sisäinen ääni hämärtyy. Alat elää varmuuden tarpeesta käsin ja se tarkoittaa, että valitset usein sen vaihtoehdon, joka tuntuu turvallisimmalta, ei sen, joka tuntuu oikealta.

Tämä ei tee susta huonoa yrittäjää tai vanhempaa. Päinvastoin se kertoo, että välität.

Just siksi se on niin vaarallinen ansa. Koska haluat tehdä oikeita päätöksiä, vältät tekemästä mitään ennen kuin tiedät varmasti. Sillä aikaa elämä, liiketoiminta ja lapset jatkaa eteenpäin. Ilman, että sä olet täysin mukana.

Olen ollut tuolla. Tiedän miltä se tuntuu. Uskon, että siitä ei pääse ulos ajattelemalla enemmän.

Siitä pääsee ulos liikkumalla.

Mitä enemmän vaihtoehtoja, sitä vaikeampi liikkua

On paradoksaalista, että me elämme aikakautta, jossa vaihtoehtojen määrä on suurempi kuin koskaan ja silti ihmiset kokevat enemmän epävarmuutta, ahdistusta ja päätöksentuskaa kuin aiemmat sukupolvet. Meillä on käytössämme kaikki maailman tieto, tuhansia elämäntapamalleja, työkaluja, urapolkuja, valmennuksia, sovelluksia ja suuntia.

Silti moni meistä istuu aamukahvin äärellä ja tuntee syvää riittämättömyyttä. Ei siksi, että ei olisi vaihtoehtoja. Vaan siksi, että niitä on liikaa.

Liian monet valinnat eivät johda vapauteen, vaan halvaantumiseen. Kun vaihtoehtoja on rajattomasti, emme enää osaa valita. Tai jos valitsemme, jää takaraivoon helposti tunne siitä, että jokin toinen vaihtoehto olisi voinut olla parempi.

Kun perhearki, yrittäjyys ja oma intohimo törmäsivät arjen realiteetteihin, huomasin, miten helppo oli jäädä paikalleen. Ei siksi, etten olisi halunnut edetä. Vaan siksi, että jokainen päätös tuntui sulkevan pois muita mahdollisuuksia.

Pitäisikö keskittyä rakentamaan online-valmennusta vai kehittää salin toimintaa? Panostaa markkinointiin vai asiakaskokemukseen?

Mikä on oikea tie, kun kaikki vaihtoehdot näyttävät samaan aikaan mahdollisilta ja riskialttiilta?

Meitä ei ole rakennettu näin jatkuvaa valintojen tulvaa varten.

Ja kyllä, se tarkoittaa myös tätä: Jos et ole valmis epäonnistumaan, et ole valmis menestymään.

Tämä ei ole pelottelulause. Tämä on todellisuus, jossa olen itse seisonut monta kertaa.

Ihmiselle on luontaista hakea selkeyttä, rajoja ja rytmiä.

Nykymaailma ruokkii loputonta vertailua: jos et heti tiedä, mitä tehdä, selaa hetki Instagramia ja huomaat, että kaikki muut näyttävät jo tehneen oikeat valinnat.

Joku vaihtoi alaa, joku kasvatti liiketoimintansa kuusinumeroiseksi, joku toinen teki täydellisen elämänmuutoksen.

Tässä piilee hiljainen mutta vaarallinen uskomus: että oikea päätös pitäisi tuntua heti oikealta. Että jos tunnet epävarmuutta, se on merkki siitä, ettet vielä tiedä tarpeeksi. Ja niin sä jäät vielä miettimään. Vielä pohtimaan. Vielä vertailemaan.

Valinnanvapaus on tehnyt meistä liian tietoisia vaihtoehdoista ja liian epäluuloisia itseämme kohtaan. Me emme enää luota siihen, että valinta itsessään voi olla oikea, vaikka se ei tuntuisi siltä heti. Me unohdetaan, että tunne seuraa usein vasta tekoa. Ei toisinpäin.

Muotoile elämää, älä odota varmuutta

Olen aina ollut kiinnostunut siitä, miten ihmiset tekevät päätöksiä. Erityisesti silloin, kun kyse ei ole selkeistä kyllä–ei-valinnoista, vaan elämän suunnasta. Niistä hetkistä, joissa kukaan ei voi sanoa varmasti, mikä on oikea reitti ja joissa tunne, järki ja pelko vetävät eri suuntiin.

Stanfordin professori Bill Burnett ja hänen kollegansa Dave Evans ovat lähestyneet tätä teemaa muotoiluajattelun kautta. Heidän kehittämänsä Designing Your Life -konsepti haastaa koko perinteisen ajatuksen siitä, että elämää pitäisi ensin suunnitella ja vasta sitten elää. He ehdottavat jotain aivan muuta: suunnittele kuin muotoilija. Kokeile, tee pieniä prototyyppejä, juttele ihmisille, jotka elävät sellaista elämää, jota sä ehkä haluaisit  ja ennen kaikkea: älä kuvittele, että voit tietää, miltä jokin tuntuu ennen kuin kokeilet sitä.

Tämä ajatus on jäänyt mulle syvälle mieleen: Get curious. Talk to people. Try stuff.

Uteliasta asennetta, jossa toiminta kulkee ajattelun edellä.

Olen itse ollut liian monta kertaa siinä ansassa, että olen yrittänyt järkeillä päätöksiä valmiiksi. Uskoin, että jos vaan mietin tarpeeksi pitkään, saan varmuuden siitä, mikä on oikea valinta.

Yrittäjyydessä se näkyi siinä, että pyörittelin eri ideoita, laskin skenaarioita ja mietin, mihin suuntaan panostaa. Isänä taas se näkyi siinä, että yritin etsiä oikeaa tapaa kohdata oma lapseni. Etenkin silloin, kun erityistarpeet nostivat arkeen jatkuvasti tilanteita, joihin ei ollut valmista kaavaa.

Ja vaikka nämä tilanteet olivat eri, niissä toistui sama kaava:

Yritin ajatella jotain valmiiksi, mitä voi ymmärtää vasta kokemuksen kautta.

Vasta kun aloin kokeilla, asiat alkoivat kirkastua.

Kun aloitin pienellä verkkovalmennuksella ilman isoa lanseerausta.

Kun juttelin muille erityislasten vanhemmille ja kuulin heiltä kokemuksia vastaavasta tilanteesta.

Kun valitsin suunnan, vaikka se ei vielä tuntunut varmalta ja huomasin vasta liikkeessä, että se tuntui oikealta.

Burnettin ajattelu ei tarjoa varmoja vastauksia. Se tarjoaa paremman tavan lähestyä epävarmuutta. Kun elämä ei ole ennalta kirjoitettu käsikirjoitus, vaan muotoiltava kokonaisuus, ei ole yhtä oikeaa päätöstä. On vain mahdollisuus kokeilla, oppia ja tehdä seuraava valinta vähän viisaampana.

Uskon, että meidän pitäisi puhua tästä enemmän. Etenkin vanhempien ja yrittäjien maailmassa, jossa moni kantaa valtavaa taakkaa oikeista päätöksistä ja siksi lykkää niitä. Kokeilemalla ei tarvitse valita koko elämän suuntaa kerralla. Riittää, että valitsee seuraavan askeleen.

Olen valinnut monia askelia, jotka ei tuntuneet voitoilta. Ainakaan heti.

Ensimmäisinä vuosina yrittäjänä siitä ei todellakaan tullut vielä tarinaa vapaudesta. Kesälomat tarkoittivat sitä, etten saanut aina palkkaa. Eikä silloin naurattanut.

Yritin keksiä lapsille tekemistä ilman rahaa, samalla kun mietin, mihin viikon ostokset riittävät.

Päätös tuntui oikealta, mutta arjessa se tuntui myös painona hartioilla.

Se ei ehkä tunnu varmalta, mutta juuri siksi se voi olla oikea.

Valitse liike, jota et voi perustella

Me eletään ajassa, jossa jokaiselle asialle löytyy peruste. Jokaiselle päätökselle löytyy puolesta ja vastaan -lista, dataa, suosituksia ja tuhansia mielipiteitä.

Silti me jäädään paikoilleen.

Tulee hetkiä, jolloin sä oot miettinyt kaiken mahdollisen. Sä oot kirjoittanut plussat ja miinukset.

Käynyt sen keskustelun jo kymmenen kertaa päässäsi.

Silti mikään ei liiku.

Miksi?

Koska sä yrität perustella päätöstä, joka vaatii rohkeutta enemmän kuin logiikkaa. Et voi tietää miltä se tuntuu ennen kuin teet sen.

Siksi joskus on valittava jotain, mitä sä et osaa vielä selittää.

Valitse liike, jota et voi perustella.

Kerran viikossa. Etenkin silloin, kun tunnet junnaavasi paikoillasi. Pysähdy ja tee näin:

Kysy itseltäsi:

Mikä olisi seuraava askel, jota en voi täysin perustella, mutta joka tuntuu elävältä?

Ei loogisin.

Ei turvallisin.

Ei se, mitä "pitäisi" tehdä.

Vaan se, jossa on liikettä, vaaraa, ehkä jopa jotain selittämätöntä.

Tee se.

Ilman selityksiä. Ilman pitkää suunnitelmaa.

Vain yksi liike, jonka vaikutus näkyy jossain todellisessa: kehossa, kalenterissa, keskustelussa, valinnassa, jostain luopumisessa.

Havainnoi.

Älä arvioi heti, vaan tarkkaile, mitä sisällä liikkuu.

Mitä tämä liike paljasti sinusta? Mihin se ehkä ohjasi huomaamattasi?

Tämä ei ole tehokkuusvinkki.

Tämä on muistutus elää.

Me ei olla koneita, jotka laskevat parasta vaihtoehtoa. Me ollaan eläviä, etsiviä olentoja. Joskus paras reitti löytyy vasta, kun astut siihen suuntaan, jota et osaa vielä pukea sanoiksi.

Jos kaikki valintasi perustuvat perusteluun, elät menneisyyden logiikalla.

Jos uskallat tehdä valinnan, jota et täysin ymmärrä, annat tilaa kasvulle, jota et ole vielä kohdannut.

Epävarmuuden sietäminen on uuden ajan supertaito

Yksi suurimmista hyödyistä, kun alat liikkua ilman varmuutta, on se, että sun kyky sietää epävarmuutta kehittyy.

Tämä ei ole vain hyödyllinen taito, se on selviytymiskyvyn ydin. Ehkä tärkein lihas, mitä voit nykymaailmassa vahvistaa.

Meitä on opetettu pitämään epävarmuutta uhkana.

Jotain, mikä pitää minimoida, hallita, analysoida pois.

Entä jos epävarmuus ei olekaan vihollinen, vaan ovi sellaiseen elämään, jota et vielä tunne?

Joka kerta kun olen vältellyt päätöstä, jäänyt miettimään, siirtänyt eteenpäin jotain tärkeää… kyse ei ollut ajan tai tiedon puutteesta. Kyse oli siitä, että en halunnut tuntea epävarmuutta. Halusin olla turvassa.

Se turvallisuus maksoi mulle liikkeen.

Ja kun liike pysähtyy, kaikki pysähtyy.

Me ei haluta myöntää tätä, mutta varmuuden tarve on usein pelon naamio.

Mitä enemmän me sitä ruokitaan, sitä enemmän me kavennetaan omaa elämää.

Saat sen, mitä tilaat: ennustettavuutta, toistoa, kontrollia. Samalla suljet oven yllätyksille, sattumalle, kasvulle. Kaikelle, mikä tekee elämästä elämisen arvoista.

Eikä tämä ole pelkästään filosofinen ajatus. Hermostotasolla sun keho oppii sietämään tuntemattomuutta vain kohtaamalla sitä. Ei pohtimalla, ei valmistautumalla, vaan astumalla siihen tilaan, jossa et vielä tiedä.

Siksi mun on sanottava tämä suoraan:

Jos sä vaadit varmuutta ennen päätöstä, sä et tee päätöksiä. Sä välttelet elämää.

Jos sä haluat kasvaa, sun täytyy olla valmis kävelemään sumuun.

Eikä sen tarvitse olla suurta, mutta sen täytyy olla todellista.

Jos kaipaat konkreettisia työkaluja tämän oivalluksen viemiseksi arkeen, Valitse vahva elämä -verkkokurssi on rakennettu juuri siihen. Ei täydellisiä suunnitelmia, vaan selkeitä askeleita siihen, miten toimia, myös epävarmuuden keskellä.

Epävarmuus ei ole este. Se on reitti.

Ei siihen, mitä tiedät, vaan siihen, mitä susta voi vielä tulla.

Kiitos lukemisesta,
Tomi