Fighter Mindset - Joskus tärkeimmät matkat kuljetaan silloin, kun kukaan muu ei usko niihin.

Lue onlineversio

Juostaan viisi maratonia erityislapsen kanssa. Yksi jokaisessa kaupungissa, mistä löytyy yliopistollinen lastensairaala. Kun sanoin sen ääneen, se kuulosti järjettömältä. 

Kaikki lähti yhdestä ajatuksesta saunan lauteilla, keskellä tavallista arki-iltaa.

Siinä höyryssä, hiljaisuuden ja lempeän lämmön keskellä, mun mieleen nousi kysymys, joka jäi pyörimään päähän vielä pitkään saunan jälkeenkin: Mitä me voitaisiin tehdä yhdessä erityislapseni kanssa, joka ei pelkästään yhdistäisi meitä, vaan palvelisi jotain vielä suurempaa?

Meillä oli jo yhteisiä kokemuksia takana, oltiin tehty triathloneita. Oltiin koettu sitä ainutlaatuista tunnetta, kun pusket itseäsi äärirajoille, mutta samalla tunnet toisen ihmisen läsnäolon ja jaetun tavoitteen niin vahvana, ettei sanoja tarvita. Se side, mikä syntyy fyysisen ponnistelun ja rakkauden yhdistelmästä, on jotain, mitä on vaikea pukea sanoiksi.

Tunsin, että nyt oli aika astua vielä askeleen pidemmälle. Että me voitaisiin tehdä jotain, millä olisi merkitys myös muille. Jotain, mikä toisi näkyväksi sen valtavan arvokkaan työn, jota yliopistollisissa lastensairaaloissa ympäri Suomea tehdään. Usein ilman suurta huomiota, mutta aina suurella sydämellä.

Siitä syntyi ajatus, joka ensin tuntui vähän hullulta mutta samalla aivan oikealta:

Juostaan maraton jokaisessa kaupungissa, jossa on yliopistollinen lastensairaala.

Eli Oulu. Kuopio. Tampere. Turku. Helsinki.

Viisi kaupunkia.

Viisi maratonia.

Viisi päivää.

Tämä ei ollut enää pelkkä juoksuhaaste.

Tämä oli kutsu seikkailuun, jonka keskiössä oli rakkaus, toivo ja tahto tehdä jotain, joka jää elämään vielä pitkään viimeisen askeleen jälkeenkin.

Kun aloin puhua tästä ääneen muille, vastaanotto oli kaikkea muuta kuin hurraahuutoja.

Jengi nyökytteli varovaisesti, vaihtoi aihetta nopeasti tai totesi hieman vaivaantuneesti, että onhan toi aika iso juttu. Eikä se haitannut. Ymmärsin niiden ajatuksia.

En ole mikään juoksijalahjakkuus. En ole koskaan ollut. Mun tausta on tatamilla, ei asvaltilla. Kun ihmiset kuulivat sanan maraton ja siihen vielä viisi kertaa. Ne katsoivat mua niin kuin olisi pari tärkeää ruuvia pudonnut päästäni.

Olen aina uskonut siihen, että luovuttajat löytävät esteitä, vahvat rakentavat reittejä. Jos haluat sukeltaa tähän ajatukseen syvemmälle, kurkkaa tämä aiempi kirjoitus: Luovuttajat löytävät esteitä – vahvat rakentavat reittejä.

Silti se ajatus ei päästänyt irti. Se kyti sisällä. Se ei ollut mikään päähänpisto. Se oli kutsu.

Onneksi mä en jäänyt yksin sen kanssa.

Puoliso, joka on nähnyt mut vuosien varrella innostuvan, romahtavan, rakentavan uudestaan, yrittävän, mokaavan ja yrittävän taas. Sanoi mulle rauhallisesti: Tee se. Mä uskon suhun. Jatka suunnittelua.

Siinä hetkessä oli jotain, mitä en unohda koskaan.

Se ei ollut pelkästään lupa lähteä matkaan. Se oli viesti, että vaikka muut epäilisivät, vaikka ulkopuoliset näkisivät vain riskit ja mahdottomuudet. Mun vierellä on joku, joka näkee mahdollisuuden ja uskoo siihen, mitä tämä voi meille merkitä.

Ei siksi, että olisin paras juoksija. Vaan siksi, että tämä idea ei ollut koskaan kyse musta. Vaan siitä, miten me voidaan antaa takaisin niille, jotka auttavat kaltaisiamme joka ikinen päivä. Hiljaa, ilman palkintopalleja.

Niin jatkoin. Ryhdyin kasaamaan suunnitelmaa, kaupungit järjestykseen, reitit kartalle. Mietin, miten tätä voisi viedä eteenpäin myös viestinä, jotta muutkin saisivat kipinän tehdä jotain merkityksellistä.

Tässä kohtaa se ei ollut enää pelkkä hullu idea. Se oli päätös.

Tämän opin viidestä maratonista ja elämästä

Tämä matka ei ollut pelkkä fyysinen suoritus. Se oli henkinen taistelu, logistinen palapeli ja tunnetasolla vuoristorata, jonka jokainen nousu ja lasku jätti jäljen.

Juoksin kymmeniä kilometrejä, mutta ennen kaikkea opin kymmeniä asioita. Itsestäni, ihmisistä ympärilläni ja elämästä ylipäätään.

Nyt, kun pöly on laskeutunut ja jalat palautuneet, haluan jakaa sinulle ne viisi tärkeintä asiaa, jotka tämä hullu, rakas, yhteinen maratonhaaste opetti minulle.

Ne ei ole vain oivalluksia juoksemisesta. Ne ovat oivalluksia elämästä.

1. Ilman tiimiä en olisi päässyt maaliin, enkä olisi edes lähtenyt

Maraton on ulospäin yksilölaji.

Tämän haasteen aikana opin, että se on kaikkea muuta kuin yksin kuljettu matka.

Se on valtava ryhmäponnistus, jossa jokainen pieni asia rakentaa pohjan sille, että joku pystyy juoksemaan päivän päätteeksi 42 kilometriä. 

Meidän päivät oli täynnä liikkuvia osia. Aamu alkoi sillä, että mentiin paikalliseen yliopistolliseen lastensairaalaan. Vietiin meidän tervehdys, tavattiin asiantuntijoita ja kuulimme uusimmista kehityshankkeista. Oli hetkiä, jotka pysäyttivät. Tarinoita, jotka muistuttivat, miksi tätä tehdään.

Heti sen jälkeen alkoi päivän maraton. Ei ollut aikaa istuskella tai valmistautua täydellisesti. Vaihdettiin vaatteet, otettiin nopea juoma ja lähdettiin liikkeelle. Juostiin läpi katujen, puistojen ja teollisuusalueiden. Juostiin, vaikka väsytti. Juostiin, vaikka satoi tai oli liian kuuma. Juostiin, koska oli päätetty, että tämä tehdään.

Kun maaliviiva ylittyi. Ei suihkua, ei lepoa, ei jalat ylös. Vaan matkailuauto käyntiin ja kohti seuraavaa kaupunkia.

Tässä välissä tapahtui kaikki se näkymätön työ, jota kukaan ei huomaa, mutta joka on täysin ratkaisevaa. Tiimin piti hoitaa ruokailut ja tankkaukset, huolehtia siitä, että lapset, meidän omat ja tiimiläisten saivat ruokaa ja huomiota, että mukana kulkeva arki pysyi kasassa.

Joku merkitsi reitin. Joku teki somesisältöjä. Joku vastasi yhteistyökumppaneiden viesteihin. Joku katsoi, että seuraavan päivän suunnitelmat pitävät paikkansa.

Mä sain kunnian juosta.

Se, että pystyin siihen, oli mahdollista vain siksi, että ympärillä oli ihmisiä, jotka teki omat maratoninsa jokaisena päivänä. Se oli Team Jaakkolan yhteinen tarina. Niiden ihmisten, jotka jaksoivat uskoa, tehdä, kannustaa ja kulkea rinnalla silloin, kun yksin ei olisi riittänyt.

Siinä onkin suurin oivallus: Todellinen tiimityö ei näy aina ulospäin. Se ei huuda itseään esiin. Se vain toimii. Se mahdollistaa sen, että yksi meistä voi nousta esiin ja sanoa: Mä lähden ja tietää, ettei ole yksin.

Puoliso, lapset, meidän tiimi, ystävät, jopa somessa mukana eläneet seuraajat. Ne muodostivat sen verkoston, joka kannatteli.

Ei pelkästään käytännössä, vaan myös henkisesti. Silloinkin kun väsytti niin, ettei huvittanut edes pukea lenkkareita jalkaan.

Tajusin, että vaikka olen aina ollut se tyyppi, joka pärjää yksin ja kantaa paljon omilla harteillaan. Niin nimenomaan tämä haaste opetti mut päästämään siitä irti.

Antamaan tilaa muille. Luottamaan. Pyytämään apua.

Tässä elämässä me ei olla rakentamassa mitään yksin ja jos yritetään, se matka jää liian lyhyeksi.

2. Uskalla unelmoida isosti, vaikka näyttäisit hullulta

Tämän koko haasteen alkujuuri ei ollut tarkkaan laadittu suunnitelma, ei excel-taulukoilla täytetty hanke eikä strategisesti mietitty kampanja. Vaan yksi yksinkertainen, raa'an rehellinen ajatus, joka nousi pintaan eräänä iltana saunan lauteilla, siinä hiljaisuudessa, jossa ei tarvitse suorittaa eikä todistaa kenellekään mitään.

Se ajatus iski päähän kuin salama.

Entä jos me juostaisiin maraton jokaisessa kaupungissa, jossa on yliopistollinen lastensairaala?

Entä jos vietäisiin meidän viesti toivosta, taistelusta ja yhteisestä matkasta sinne, missä sitä eniten tarvitaan?

Aluksi se kuulosti itsekin omaan korvaan aika hullulta ja vielä hullummalta se kuulosti, kun yritin selittää sitä muille.

Useimmat nyökkäilivät kohteliaasti, katsoivat vähän sivuun, joku naureskeli hyväntahtoisesti, ja saatoin melkein kuulla niiden ajatukset: ”Ihan kiva idea, mutta ei tosta oikeasti tule mitään.”

Siinä hetkessä, siinä epäuskon ja huvittuneisuuden sekoituksessa, piili se ensimmäinen iso oppi:

Suurimmat unelmat eivät koskaan synny niin, että kaikki nyökkää ja taputtaa heti hyväksyvästi.

Suurimmat unelmat kuulostavat aluksi typeriltä, liian suurilta, liian epätodennäköisiltä, liian vaikeilta, liian kaukaisilta ja siksi ne kannattaa sanoa ääneen.

Opin, että unelmoinnin arvo ei ole siinä, toteutuuko kaikki lopulta täydellisesti. Usein asiat menee joka tapauksessa toisin kuin suunnittelee.

Sen sijaan unelmoinnin arvo on siinä, millaiseksi ihmiseksi sinä kasvat matkan varrella, kun päätät tähdätä jonnekin, mikä tuntuu paljon isommalta kuin missä sinä nyt olet.

Se, että uskalsin sanoa sen ääneen, kirjoittaa sen paperille, alkaa miettiä reittejä ja reissupäiviä, asettaa itseni muiden ihmisten arvioitavaksi ja epäilyn kohteeksi. Se kaikki opetti mua enemmän kuin yksikään juostu kilometri.

Me ollaan usein niin kiinni järkevyydessä, realistisuudessa ja turvallisissa valinnoissa, että unohdetaan, että joskus elämässä juuri ne hulluimmat ideat vie meidät paikkoihin, joita ei olisi voinut saavuttaa suunnittelemalla yhtään tarkemmin.

Mikä tärkeintä, joskus ne suurimmat unelmat ei ole tarkoitettu vain meille itsellemme. Ne on tarkoitettu jaettavaksi. Tarttuviksi. Ne voi sytyttää jonkun toisenkin ajatuksen, rohkaista jonkun toisenkin ottamaan ensimmäisen askeleen kohti omaa hullua unelmaansa.

Jos olisin jäänyt odottamaan sitä hetkeä, että kaikki olisivat uskoneet tähän ideaan ennen mua, tätä tarinaa ei olisi koskaan kirjoitettu.

Jos olisin jäänyt siihen kohtaan, missä idea tuntui liian isolta ja mä liian pieneltä, me ei oltaisi juosseet metriäkään. 

Uskalsin unelmoida isosti ja vieläpä hullunrohkeasti sanoa sen ääneen. Me päästiin matkalle, joka muutti meitä kaikkia.

3. Luota suunnitelmaan, vaikka et vielä tietäisi kaikkea

Kun päätös oli tehty ja suunta selvä, tuli seuraava vaihe: tiimin kokoaminen ja suunnitelman rakentaminen.

Toisin kuin monissa projekteissa, joita olin aiemmin vetänyt, tällä kertaa edessä oli haaste, jota kukaan meistä ei ollut koskaan ennen tehnyt.

Ei ollut olemassa valmista kaavaa, ei kenelläkään meistä kokemusta siitä, miltä viisi maratonia viidessä kaupungissa viitenä peräkkäisenä päivänä lasten, perheiden ja kaikkien muiden liikkuvien osien kanssa oikeasti tuntuisi.

Meillä oli vain tahto ja karttapohja, joka muistutti enemmän unelmaa kuin realistista reittisuunnitelmaa.

Silti päätettiin tehdä se ainoa järkevä asia, jonka pystyi tekemään: laadittiin suunnitelma.

Siinä kohtaa oli pakko hyväksyä yksi tärkeä asia: Kun sä suunnittelet jotain, mitä et ole koskaan tehnyt, et voi odottaa täydellistä varmuutta. Sun on pakko luottaa siihen, että suunnitelma on riittävän hyvä liikkeellelähtöön ja hyväksyä, että se ei tule kestämään muuttumattomana kovinkaan pitkään.

Me laskettiin ajoaikoja, merkattiin reittejä, varattiin majoituksia, mietittiin ruokailuja, lapset huomioitiin, huollot huomioitiin, somesisällöt ja viestintä aikataulutettiin.

Kaikki näytti paperilla siistiltä ja hallittavalta.

Sisimmässä jokainen meistä tiesi, että todellinen testi tulee vasta kentällä.

Opin arvostamaan suunnitelmaa uudella tavalla: Suunnitelman arvo ei ole siinä, että se olisi kiveen hakattu totuus. Suunnitelman arvo on siinä, että se antaa sulle selkärangan, johon voit nojata silloin, kun väsymys, kiire ja epävarmuus meinaa vetää sut kasaan.

Kun sä seisot lähtöviivalla neljän tunnin yöunien jälkeen ja mietit, miten helvetissä sä pystyt taas kerran juoksemaan 42 kilometriä, sä et voi nojata fiilikseen tai inspiraatioon.

Silloin sä nojaat suunnitelmaan.

Sä katsot karttaa, katsot aikataulua, katsot seuraavan askeleen. Et mieti kaikkea kerralla, mietit vain seuraavaa vaihetta.

Sama pätee elämässä muutenkin: Jos sä odotat, että sulla on täydellinen varmuus ennen kuin lähdet liikkeelle, sä seisot lähtöviivalla lopun ikääsi.

Jos sä hyväksyt, että suunnitelma on elävä organismi. Sellainen, joka kasvaa, muuttuu ja kehittyy matkan aikana. Silloin sulla on mahdollisuus päästä paikkoihin, joihin muut ei ikinä uskalla lähteä.

Tämä haaste opetti mut uskomaan suunnitelmaan, vaikka maailma ympärillä muuttui päivittäin.

Se opetti, että liikkeellelähdön rohkeus ei synny täydellisestä valmistautumisesta, vaan päätöksestä luottaa siihen, että suunnitelma riittää, ja että mä riitän.

Ja se riitti.

Se riitti, vaikka välillä mentiin säätöjen, kiireen ja väsymyksen kautta. Se riitti, koska me oltiin valmiita sopeutumaan ja oppimaan joka päivä vähän lisää. 

Niin elämäkin toimii.

Ei täydellisillä kaavakuvilla, vaan elävillä, hengittävillä, keskeneräisillä suunnitelmilla, joiden päälle rakennetaan jotain, mikä lopulta kantaa.

4. Vastoinkäymisiä tulee varmasti. Kysymys on vain, miten niihin suhtautuu

Jos oli jotain, mistä mä olin aivan varma ennen kuin ensimmäistäkään maratonia oli juostu, se oli tämä: vastoinkäymisiä tulee.

Niitähän tuli. Enemmän, nopeammin ja monimuotoisemmin kuin mitä osasin odottaa, vaikka kuinka yritin varautua kaikkeen etukäteen.

Aluksi ongelmat näyttäytyivät pieninä säröinä. Tankkaussuunnitelmat, jotka näyttivät paperilla täydellisiltä, eivät yksinkertaisesti toimineet käytännössä. Ne ruoat, joita olin tottunut syömään pitkillä suorituksilla, alkoivat tökkiä vatsaan, päähän ja mieleen. Oli pakko improvisoida, keksiä lennosta muita vaihtoehtoja, hyväksyä se, että vaikka suunnitelma oli hyvä, keho sanoi toista.

Tankkauksen aikatauluissa tuli viivästyksiä, ja energiatasot heittelivät vuoristorataa. Sitten tuli fysiologinen yllätys: suolan puute alkoi tiputtaa sykkeitä alas, vieden samalla voiman jaloista ja väsymyksen aivan uudelle tasolle.

Silloin, kun sykkeet romahtivat ja keho tuntui painavalta kuin lyijy. Muistin sanat, joita yksi ultrajuoksun legendoista, Dean Karnazes, on joskus sanonut:

Run when you can, walk if you have to, crawl if you must; just never give up.

Juokse kun pystyt, kävele jos täytyy, ryömi jos on pakko, mutta älä koskaan anna periksi.

Sen jälkeen ei tarvinnut etsiä motivaatioita.

Tahtia oli pakko rauhoittaa, vaikka sisimmässä olisi tehnyt mieli puskea lujempaa ja silloin mitattiin, kuka osaa pelata pitkää peliä, eikä anna hetkellisen kunnianhimon kaataa koko matkaa.

Nämä olivat vasta kehon ja energian taisteluita.

Kaupunkien päällä leijui omat haasteensa.

Turussa alkuperäinen reitti piti heittää kokonaan uusiksi viime hetkellä, kun samana päivänä järjestetty suuri yleisötapahtuma tukki tiet ja kadut, joille oltiin rakennettu meidän maraton.

Se, mitä oli valmisteltu ja visualisoitu viikkoja, pyyhkiytyi yhdellä tiedotteella pois.

Uusi reitti saatiin onneksi kasaan, mutta se vaati nopeita päätöksiä, hermojen hallintaa ja sitä, että kaikki mukana olleet jaksoivat uskoa, vaikka paletti meni uusiksi.

Tampereella yritystapahtuma, jonne meidän oli tarkoitus viedä viestimme, ei meinannut löytyä mistään. Viestit eivät tavoittaneet oikeita ihmisiä, ja aikaa kului kadulla pyörien, kun adrenaliini alkoi kohista suonissa enemmän stressin kuin liikkeen takia.

Sitten oli ne pienemmät asiat, ne, joita ei ole tapana kirjata ylös, mutta jotka nakertaa mieltä, kun väsymys alkaa painaa: puuttuvat tavarat, väärään aikaan avatut varustelaukut, lapset, jotka väsyivät matkustamiseen, pikkuriidat, huonosti nukutut yöt, eksyneet kyltit, sumussa hävinneet aikataulut, liian nopeasti ohi menneet tauot, väärään aikaan iskenyt sade.

Mikään näistä ei yksinään olisi kaatanut meitä.

Yhdessä jatkuvana, piikittävänä virtana ne olisivat voineet, jos emme olisi hyväksyneet alusta asti yhtä asiaa: Vastoinkäymiset eivät ole epäonnistumisen merkki. Ne ovat matkan normaali rytmi.

Tämä matka opetti, ettei tärkeintä ollut se, onnistuiko kaikki täydellisesti. Tärkeintä oli pysyä liikkeessä, silloinkin kun suunnitelmat vaihtuivat lennossa ja olosuhteet potkivat vastaan.

Tärkeintä oli hyväksyä, että täydellistä hetkeä, täydellistä reittiä tai täydellistä suoritusta ei koskaan tule. On vain päätös jatkaa eteenpäin, reagoida parhaansa mukaan ja luottaa siihen, että jokainen askel, jokainen mutka ja jokainen vastoinkäyminen vie silti oikeaan suuntaan.

Se oli raskasta.

Se oli todellista elämää, kaikessa epävarmuudessaan ja juuri siksi se oli niin arvokasta.

5. Seikkailut ovat tärkeitä elämässä – älä koskaan kadota niitä

Kun kaikki oli ohi, kun viimeinen kilometri oli juostu, viimeinen sairaala nähty, viimeiset eväät syöty ja viimeinen yhteiskuva napattu. Me istuttiin matkailuautossa, väsyneinä, hikisinä, vähän rikkonaisina mutta valtavan onnellisina.

Katsottiin toisiamme, naurettiin väsymysnaurua, sitä, joka tulee silloin, kun tietää tehneensä jotain, mikä jää muistoihin niin vahvasti, ettei aika voi sitä koskaan haalentaa.

Kokonaisuudessaan tämä reissu oli meille kaikille jotain paljon enemmän kuin maratonmatka.

Se oli seikkailu. Oikea, elävä, hengittävä, epätäydellinen, kaunis ja kaoottinen seikkailu, joka kulki läpi Suomen kaupunkien, läpi sairaaloiden, läpi asfaltin ja sateen ja ilon ja väsymyksen.

Se oli hetkiä, jolloin kaikki sujui täydellisesti, ja hetkiä, jolloin kaikki tuntui hajoavan käsiin ja silti, juuri se teki siitä todellisen.

Uskon, että jokaisen meistä sisällä elää kaipuu seikkailuun.

Ei välttämättä pitkiin reissuihin tai äärisuorituksiin, vaan siihen tunteeseen, että elämässä on vielä jotain, joka saa sydämen hakkaamaan vähän lujempaa ja mielen kirkastumaan niin, että arjen pöly karisee hetkeksi pois.

Seikkailu voi olla mitä tahansa: uuden taidon opettelemista, uuden paikan tutkimista, itsensä ylittämistä tavalla, jota ei ollut osannut edes odottaa.

Se voi olla pieni, hiljainen päätös lähteä liikkeelle kohti jotain, mikä pelottaa ja innostaa samaan aikaan.

Tämä maratonhaaste opetti mulle sen, mitä en halua koskaan unohtaa: Elämä ilman seikkailua muuttuu helposti selviytymiseksi.

Silloinkin, kun kaikki tuntuu olevan hallinnassa, liian pitkä aika ilman jotain, mikä ravistelee, herättää ja venyttää sun maailmankuvaa, tekee elämästä latteaa ja uneliasta.

Me ei olla rakennettu pelkästään turvallisuutta varten. Meidät on rakennettu kokemaan, kokeilemaanmokaamaan, onnistumaan ja ennen kaikkea elämään.

Ehkä se suurin muistutus on tämä: Älä koskaan kadota seikkailunhaluasi.

Älä anna arjen, kiireen tai epäilysten tukahduttaa sitä pientä kipinää, joka syttyy sun sisällä, kun mietit "entä jos...".

Sillä juuri niissä hetkissä, kun annat itsellesi luvan uskaltaa vähän enemmän kuin olisi järkevää, syntyy ne tarinat, joita et unohda koskaan.

Meidän maratonit on juostu, mutta se seikkailun kipinä. Se jäi palamaan. Jos tunnet, että elämäsi kaipaisi lisää suuntaa, kipinää ja voimaa arkeen, niin haluan kutsua sinut mukaan meidän Fighter Mindset -matkaan. Valitse Vahva Elämä -verkkokurssi on rakennettu juuri sinua varten, joka tiedät, että elämässä on vielä paljon enemmän annettavaa.

Se kaikki alkoi yhdestä ajatuksesta ja muutti meitä ikuisesti

Juostaan viisi maratonia erityislapsen kanssa. Yksi jokaisessa kaupungissa, missä on yliopistollinen lastensairaala.

Kun sanoin sen ääneen, se kuulosti järjettömältä. Joskus juuri ne järjettömimmiltä tuntuvat ideat ovat niitä, jotka rakentavat tarinan, jonka haluat kertoa vielä vuosikymmenten päästä.

Kaikki lähti yhdestä ajatuksesta saunan lauteilla, keskellä tavallista arki-iltaa. Ei ollut suurta strategiaa, ei varmaa tietä, ei takeita onnistumisesta. Oli vain kysymys, joka nousi sydämestä:

Mitä me voitaisiin tehdä yhdessä, mikä merkitsisi meille ja muille enemmän kuin sanat koskaan voisi kertoa?

Siitä syntyi päätös.

Siitä syntyi matka, joka opetti, ettei unelmiin tarvita muiden hyväksyntää. Että suurinkin suunnitelma voi alkaa huterana piirroksena, ja silti kantaa. Vastoinkäymiset eivät ole merkki siitä, että teet jotain väärin vaan siitä, että elät täysillä. Ennen kaikkea, että elämä ilman seikkailua on kuin hengittäisi kevyemmin. Selviäisi, mutta ei koskaan todella eläisi.

Kaikkein suurin lahja ei ollut vain se, että me pääsimme maaliin. Lopulta meidän haasteesta syntyi Guinness World Records -maailmanennätys: Viisi maratonia juoksukärryn kanssa, viitenä peräkkäisenä päivänä, viidessä eri kaupungissa. Samalla me keräsimme yli 8000 euroa hyväntekeväisyyteen, jotka käytetään suoraan lastentautien tutkimukseen. Auttamaan niitä, joiden taistelu jatkuu joka päivä sairaaloiden seinien sisällä.

Viisi päivää, viisi maratonia, viisi kaupunkia.

Ehkä juuri siksi mun tärkein viesti sinulle tänään on tämä:

Älä koskaan luovu hulluilta tuntuvista unelmista.

Älä koskaan lakkaa luottamasta siihen, että matka itsessään on tärkeämpi kuin täydellinen lopputulos.

Älä koskaan kadota seikkailunhaluasi.

Koska joskus, yhden hullun idean seurauksena, sinä löydät itsesi juoksemasta suoraan kohti elämän parhaita hetkiä.

Kiitos lukemisesta,
Tomi

p.s. Kuuntelitko jo uusimman Fighter Mindset -podcastin? Uskalla liikkua: Älä odota tunnetta. Ota askel ja kasva.